Mikä minusta tulee isona? Varmasti kysymys joka mietityttää monia lukiolaisia.

 Ootteko  koskaan ollut niin innostunut jostain asiasta, että sydän hakkaa ja jalat tärisee? Onko mikään harrastus saanu aikaan unettomia öitä ihan kun olisit rakastunut? Mulla on; teatteri. Oon tehnyt sitä pienestä asti. Voisin elää näyttämöllä, en vois kuvitella enää elämää ilman ensi-iltajännitystä ja verhojen toiselta puolelta kuuluvaa puheensorinaa, samaan aikaan kauhusta ja täydellisestä hetkestä lumoutuneita ilmeitä verhon tällä puolen muiden näyttelijöiden kasvoilla ja käsien tärinää ja sen helpotusta kun astuu lavalle. Sitä hirveintä tunnetta lavalle astuessa: mä en muista mitä pitää tehdä, mitä pitää sanoa. Ja sitä rentoutumista kun päästää ekan vuorosanan suustaan.

 Tiiättekö mikä on kuitenkin parasta? Oon ujo, uusien ihmisten kanssa vähän kömpelö ja arka, mua luullaan usein töykeeksi ja epäsosiaaliseksi jos muhun ei oo tutustunut. Sitten saan roolin, persoona ja minuus muuttuu omasta arkuudesta käsikirjoitettuun mutta kehon kautta eläväks tulevaan itsevarmuuteen. Lavalla en oo enää mä. Lavalla seisoo ihminen, joka voi olla arka, rohkea, ruma, virheetön, peloton tai pelkuri, mitä vaan, mutta en mä. Osa katsojista voi edelleen nähdä sielä mut, mutta tärkeintä on se, etten enää esitä roolia omana itsenäni, vaan oon just se, mikskä mut on kirjoitettu.

 Tiiätte varmaan myös päiviä, kun ei jaksais tehdä mitään. Tuntuu, ettei oo mitään syytä nousta ylös. Illalla näytelmäharjoituksissa vedän kuitenkin roolivaatteet päälle, vaihdan asenteeni omasta toiseen ja elän hetken muussa maailmassa, unohdan todella ihan kaiken mikä mua ympäröi sen lavan ulkopuolella. 

 Nyt selvennän vielä. En oo mikään elämässä epäonnistunut, tietokoneella päivät pitkät istuva syrjäytynyt nuori, joka täyttää elämänsä tyhjää aukkoa teatterilla. Mulla on paljon ihania ystäviä, pärjään koulussa ja jotenkin onnistun toisinaan jopa tutustumaan uusiin ihmisiinkin. Perhe on ihana ja koulu sujuu. Teatteri on kuitenkin mulle toinen maailma. Se ei tietenkään sivuuta tätä oikeaa maailmaa, mutta tavallisena harrastuksena mä en sitä pidä. Näytteleminen on jollain tasolla ihan oma juttunsa.

 Tätä blogia alan nyt kirjoittamaan osin ihan omaksi huvikseni. Haen keväällä -15 teatterikorkeakouluun Helsinkiin ja haluan pitää kirjaa omista ajatuksista valmistautuessa neljä osaseen koitokseen. Jos jotain samanhenkisiä kiinnostuu, niin lukijat ja kommentitkaan eivät oo pahitteksi!

 Vuoden päästä näyttelijäntyön koulutusohjelman opiskelijana? Helppoo se ei tule oleen, mutta mä oon valmiina! :)